Ollilla on asiaa

Olen saanut taas tämän kesän aikana pyöritellä päätäni ammattiurheilijoiden pöyristyttävien sopimuksien edessä. Jokin aika sitten NHL-seura New Jersey Devils ilmoitti tehneensä venäläisen hyökkääjä Ilja Kovaltshukin kanssa 17 vuoden ja 80 miljoonan dollarin sopimuksen. Onneksi NHL hylkäsi lopulta tuon sopimuksen, koska sen katsottiin kiertävän NHL:n palkkakattoa. Tämä Kovaltshukin soppari oli vain yksi esimerkki siitä, miten järjettömiä NHL-sopimukset nykyään voivat olla. Vaikka sitten kierrettäisiinkin palkkakattoa, niin kuka hullu tekee 17 vuoden sopimuksen pelaajan kanssa, joka viimeisenä sopimusvuotenaan on 44-vuotias!

En syytä pelaajia yhtään. Vanha sanonta kuuluu, että se ei ole tyhmä kuka pyytää vaan se, kuka maksaa. NHL.ssä on tehty viimeisten kausien aikana niin poskettomia sopimuksia, että jotkut seurapomot pitäisi oikeasti viedä johonkin mielentilatutkimuksiin. Ehkä naurettavin ammattilaissopimus IKINÄ on New York Islandersin maalivahti Rick DiPietrolle sorvattu sopimus, joka pitää miehen Islandersissa kauteen 2022 asti. Kun sopimus allekirjoitettiin, oli sillä mittaa 15 vuotta. Hauskinta tässä on kuitenkin seuran kannalta se, että vaikka pelaaja olisikin hyvä ja olisi sopimuksenteko hetkellä edes jollain järkevällä indikaattorilla mitaten tuon sopimuksen arvoinen, niin koskaa ei voi tietää, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. DiPietro on kärsinyt valtavasti loukkaantumisista ja on pelannut vain 13 ottelua kahden viime kauden aikana. Tuntiliksa miehellä on mitä mainioin, sillä noilla ottelumäärillä DiPietron ottelukohtaiseksi palkkakeskiarvoksi tulee miljoona dollaria!! Edelleen, en syytä pelaajaa, vaan kyseenalaistan voimakkaasti sopimuksen mielekkyyden! En tiedä, millaisia purkupykäliä noissa megapitkissä sopimuksissa on, kyseessä on kuitenkin sen verran uusi ilmiö. Kai sielläkin joku tähtitieteelinen buy out-pykälä on, joka on pelaajaagenttien toimesta sorvattu vastaamaan lähes koko sopimuskauden palkkaa.

Toinen surullinen esimerkki näistä superpitkistä sopimuksista on NBA-seura Washington Wizardsin ja Gilbert Arenasin välinen kuuden vuoden sopimus. Ei pituudeltaan siis likikään DiPietron luokkaa ja allekirjoitushetkellä, siis nimenomaan allekirjoitushetkellä, täysin perusteltavissa. Arenasilla oli allaan kolme aivan huikeaa kautta ja mikään ei viitannut siihen, että tuolloin 26-vuotiaan Arenasin ura lähtisi jyrkkään syöksykierteeseen. Okei, sopimus allekirjoitettin. 6 vuotta, 125 miljoonaa dollaria. Seuraa nauratti, Arenasia nauratti. Veikkaan, että seuraa ei naurata enää, mutta Arenas saa nauraa aina käydessään pankkiautomaatilla.

Sopimuksen teon jälkeen Arenasilta pamahti polvi lähes saman tien, minkäs sille voi. No, hän palasi pitkän tauon jälkeen vain loukatakseen saman polven uudelleen ja jälleen oli edessä polvileikkaus. Kun Arenas toipui siitä, ei mennyt kauankaan kun Arenas osoitteli joukkueen pukuhuoneessa aseella ja sai liigalta koko loppu kauden pelikiellon. Arenas on pelannut tuon 6-vuotisen sopimuksen jälkeen seuraavan kahden kauden aikana vain 47 ottelua, joissa jälki on ollut huomattavasti vaisumpaa kuin ennen loukkaantumiskierrettä. Nyt on ajauduttu siihen pisteeseen, että Washington yrittää epätoivoisesti päästä eroon Arenasin sopimuksesta ja on avoimesti tarjonnut Arenasta ilmaiseksi kaikille seuroille, jotta se vapautuisi palkanmaksu velvotteista. Lienee sanomattakin selvää, että Arenasin loukkaantumishistorialla ja tälla viimeisimmällä tempauksella kukaan ei ole tarttunut mieheen edes ilmaiseksi.

Siinä siis pari aivan älytöntä esimerkkiä, mitä voi seurata näistä ylipitkistä ja ylihintaisista sopimuksista. Joskus pelaajatkin haluavat eroon sopimuksestaan ja itkevät lehdissä seuravaihdon perään. Sama velvoite sitoo pelajaa. Mitäs allekirjoitat kymmenen vuoden sopimusta, jos et aio siellä pelata kuin yhden vuoden. Ruikuta siinä sitten vaan, palkka kuitenkin juoksee koko ajan vaikket pelaisi minuuttiakaan.

Seurat ovat ajaneet itsensä selkä seinää vasten näiden sopimuksiensa kanssa ja siinä on sitten lakimiehille hommaa, kun näitä joskus aletaan purkaa. Itse kieltäisin yli 3 vuoden sopimukset, koska minusta niissä ei vaan ole mitään järkeä. Aina voi seuralle tulla uusia intressejä, pelaajat voivat taantua tai loukkaantua. Sitten kaikkia vaan vituttaa, kun nimet on papereissa, välit ovat tulehtuneet ja sopimusta on vielä 15 vuotta jäljellä. Huh huh, mitä touhua urheilumaailma nykyään onkaan…

Tällä hetkellä Suomen puhutuin jalkapalloilija ei ole Jari Litmanen. Se ei myöskään ole Sami Hyypiä. Ei edes Jussi Jääskeläinen. Viime aikoina Suomen jalkapallokansaa on puhuttanut 18-vuotiaan Lauri Dalla Vallen päätös olla edustamatta Suomen maajoukkuetta. Syynä nuori mies ilmoittaa sen, että hän haluaa kaksoiskansalaisuuden tuomalla mahdollisuudella pitää option myös Italian maajoukkueeseen, jonka edustamismahdollisuus menee jos Dalla Valle pelaa yhdenkin maaottelun Suomen paidassa.

Mitä tuollaisesta pitäisi ajatella? Dalla Valle on kunnianhimoinen ja vielä ei tiedetä, miten hyväksi pelaajaksi hän tulee. Hän haluaa voittaa jalkapallon himotuimman palkinnon, maailmanmestaruuden. Siinä ei ole mitään väärää. Kukapa ei haluaisi voittaa tuota tietteliä? On myös täysin totta, että Italian paidassa hänellä voisi olla mahdollisuus tuo titteli voittaa, Suomen paidassa ei. Onko silti hyväksyttävää, että pelaaja tuolla tavoin kyykyttää kotimaataan?

Dalla Valle on suomalainen. Hän on asunut koko ikänsä Suomessa. Hänen isänsä on italialainen. Kyllähän pelaajat valitsevat seurajoukkueensakin suurimmaksi osaksi menestysmahdollisuuksien perusteella. Olen silti kuitenkin sitä mieltä, että maajoukkueet ovat pyhiä. Kantani Dalla Valleen on täysin sama kuin Miikka Kiprusoffiin Vancouverin olympialaisten alla. Jos ei kiinnosta, ei tarvitse tulla. Minä edustan sitä koulukuntaa, jonka mielestä maajoukkueeseen ei aseteta mitään reunaehtoja. Joko ollaan mukana täysillä ja vedetään sitä roolia, jonka valmentaja käskee, tai sitten ei olla mukana ollenkaan. En minä rupea ketään tuomitsemaan, en varsinkaan Dalla Vallea. Jos tuollainen mahdollisuus on, että pelaaja voi oikein valita maajoukkueiden väliltä, niin hyvä hänelle.

Mutta, vaikka en tuomitsekaan Dalla Vallea enkä ala moralisoida hänen arvomaailmaansa, en halua nähdä häntä Suomen paidassa koskaan. Toivottavasti pääsee Italian maajoukkueeseen ja saavuttaa siellä unelmansa, mutta omalle kotimaalleen kaveri teki kyllä kusisen tempun. Se, että Suomea edustettaisiin vain silloin, kuin rahkeet Italian paitaan eivät riitä, ei sovi minulle. Saa aivan vapaasti mennä pelamaan Italian väreihin, mutta tuollaisten kommenttien jälkeen ei olisi minun maajoukkueeseen enää ikinä mitään asiaa.

Asiat pitää nähdä monesta kantista. Näen asian Dalla Vallen näkökulmasta sekä suomalaisen jalkapallofanin näkulmasta. Siksi hyväksynkin molemmat kannat. Toivotan Dalla Vallelle kaikkea hyvää mahdollisesti Italian paitaan. Siitä huolimatta minä en tule miestä ikinä Suomen maajoukkueeseen hyväksymään.

Tänään käynnistyivät yleisurheilun EM-kisat Barceloonassa. Suomen kisajoukkue on EM-tasolle huolestuttavan pieni. Joukkueessa on 39 urheilijaa, joista naisia on vain seitsemän. 39 kuulostaa määränä ehkä jonkun korvaan suurelta luvulta, mutta totuus on karu. Mikäli Suomen joukkueen kriteerit olisivat edelleen samat kuin 90-luvun lopussa 2000-luvun alussa, eli että valintakriteerinä olisi realistinen finaalipaikka, olisi joukkue ehkä noin 10 hengen suuruinen. Ja naisia niistä olisi nähdäkseni kaksi. Eli tuon joukkueen koon ei saa antaa missään nimessä hämätä. Siellä luimuilee kaiken näköistä kisaturistia jälleen veronmaksajien “ilona” ja odotellaan jälleen innolla suomalaisten selityksiä perseelleen menneiden suoritusten jälkeen. “Oli liian kuuma”, “oli hieman ylikuntoa”, “aurinko häikäisi liian pahasti”, “ei pystynyt omaan suoritukseen” jne.

Jos nyt kommentoin äkkiseltään Suomen näkymiä kisoissa, niin tämän hetken taso on vaan sitä luokkaa, että nolla mitalia on aivan täyttä realismia näissä(kin) kisoissa. Jos kirjoitin Berliinin MM-kisojen jälkeen, että Suomen nolla mitalia siellä oli katastrofi, niin nyt tilanne ei ole muuttunut miksikään, muuta kuin keihään osalta. Ja sekin huonompaan suuntaan. Keihäässä Euroopan parhaimmisto on sama kuin maailman parhaimmisto ja Suomen keihästaso on tällä hetkellä se, että mitali ei ole itsestään selvyys. Aika kaukanakin siitä. Harri Haatainen järkytti valitsijat ja lunasti paikkansa keihäskarnevaaleilla voittamalla koko paskan. Varmaan tämä oli lajivalmentaja Hannu Kankaan kauhuskenaario, koska nyt yksi kolmesta paikasta meni tavallaan “väärälle miehelle”. Kangas ei kisan jälkeen suostunut antamaan haastatteluja ja käveli kuin myrskyn merkki kenttäalueelta pois. Varsin moukkamaista käytöstä mielestäni LAJIVALMENTAJALTA, jonka ainakin teoriassa pitäisi olla jokaisen suomalaisen keihäänheittäjän mentori. Ei kai se ole Haataisen vika, että hän voittaa kisan, johon jokainen tulee sillä mentaliteetilla, että sieltä voittaja lunastaa piletin kisoihin. Ne selkärangattomat, jotka vaativat Haataista luopumaan paikastaan, voivat puolestani hypätä kaivoon. Miksi näitä karsintoja sitten edes järjestää, jos etukäteen on jo päätetty ketkä kisoihin menevät. Haatainen tuskin kisoissa menestyy, mutta on kisoissa mukana aivan ehdottoman oikeutetusti. Säännöt on kaikille samat ja kaikki tiesivät pelin hengen karnevaaleilla.

Suomen naisyleisurheilun taso on tällä hetkellä sellaisella tasolla, että uskallan melkeinpä väittää, että koskaan ennen se ei ole ollut näin huono. Jos “vain” EM-kisoihin saadaan lähetettyä seitsemän naista, on kriisi aivan liian lievä ilmaisu tason kuvaamiseen. Varsinkin kun otetaan huomioon, että sinne on tosiaan lähetetty ne aivan kaikki mahdolliset naiset, joilla hyvin löysä EM-kisaraja on rikottuna. Realistia menestysmahdollisuuksia ei ole kenelläkään. Seiväshyppääjälupaus Minna Nikkanen sekä 3000 metrin estejuoksijalupaus Sandra Erikson ovat aiheesta kisoissa. Muut olisi voinut unohtaa lentokentälle.

Miehissä tilanne ei ole merkittävästi parempi. Tommi Evilä on Euroopan tilastoissa aivan kärkiporukoissa ja jos Evilä onnistuisi hyppäämään kisoissa sen 822, mikä on tältä kesältä hypätty omaa SE:tä sivuava tulos, sillä voi irrota kulta jopa melko todennäköisesti. Mutta, miten kestää Evilän nuppi? Suomalaiset ovat kansana varmasti maailman huonoimpia ennakkosuosikkeja, eikä Evilä nyt minään ennakosuosikkina kisaan lähdekään. Omalla tasolla suorittaminen olisi jo melko lähellä mitalia, mutta Evilän maine kovapäisenä kilpailijana on mielestäni myytti. Okei, aina jaksetaan muistuttaa miehen sensaatiomaisesta pronssimitalista kotikisoissa 2005, mutta silloin Evilän asema oli paljon helpompi. Kukaan ei mitään odottanut, kisat olivat vaihteeksi menneet Suomelta pitkin reisiä ja Evilä sai suorittaa suhteellisen paineettomassa tilassa. Erinomainen suoritus silti, ei sitä voi kiistää, mutta sen jälkeen Evilältä on odotettu aina menestystä ja teot ovat olleet aika pliisua. En uskalla Evilältä odottaa nytkään mitään, koska Berliinissähän mies otti jopa kipinää siitä, kun haastattelija Niki Juusela uskalsi odottaa Evilältä karsinnan läpäisyä. Joten odotan Tommilta perinteistä suomalaista “oman työn tekemistä ja katsotaan mihin se riittää -bullshittiä”.

Listaan nyt lopuksi muutaman nimen, joita kannattaa silmäillä optimistisella silmällä, jos vaikka kerrankin tähdet ja Saturnuksen renkaat olisi oikeassa asennossa ja suomalainen urheilija pystyisi venymään. Epätodennäköistähän tämä silti on, mutta paskastakin pitää tonkia ne harvat helmet.

Tommi Evilä

Eväät vaikka kultamitallin. Minimivaatimus paikka finaalissa. Oho, anteeksi Tommi! Tee vaan se oma suorituksesi…

Tero Pitkämäki

Kaukana ovat ne ajat, kun 88-metrinen oli Terolle arkipäivää ja 90-metrinenkin oli usein realismia. Jos kisa pysyy tarpeeksi heikkotasoisena, omaa mahdollisuudet vaikka kultaan. Eiköhän kuiten muuan Thorkildsen pidä huolen siitä, että kultaa ei tarvitse Suomeen huuhtoa.

Jukka Keskisalo

Matkusti Barceloonan asti kertomaan, ettei pysty juoksemaan. Seuraako kisat paikan päällä veronmaksajien rahoilla loppuun asti vai tuleeko kotiin?

Olli-Pekka Karjalainen

Euroopan ja maailman moukaritaso on pudonnut parin vuoden aikana reilusti. Liekö syynä tähän kiristynyt doping-valvonta? Jos Karjalainen onnistuisi nyt venymään sinne 78 metrin nurkille, olisi sillä mitali jo lähellä. En tähän usko, unelmoida toki saa aina.

Jarkko Kinnunen

Tässä on kaveri, jota arvostan aivan helvetisti! Jokaisissa arvokisoissa mies on parantanut ennätystään tuntuvasti ja miehellä on todellakin kilpailupäätä. Vaikka keihäänheittäjiä aina tässä maassa hypetetään, niin väitän Kinnusta Suomen tämän hetken absoluuttisesti kovimmaksi yleisurheilijaksi. Kävely on maailmalla harrastettu laji ja uskomattoman raaka. Jotain Kinnusen päästä kertoo Berliinin helteessä vedetty 50km kävely, jossa Kinnunen omien sanojensa mukaan “ei tuntenut jalkojaan 10km jälkeen”. Mitä teki mies? Käveli kisan kylmän viileästi loppuun, teki ennätyksen ja pyörtyi maaliin. Tästä mallia muutkin!

Siinä ne muutamat nimet, joilta voi jotain odottaa. Aika kepeästi suhtaudun näihin kisoihin. Suomen taso on kaikkien tiedossa ja mitä paskemmin kisat menevät, sitä varmempaa on, että johonkin korjaaviin toimenpiteisiin on ryhdyttävä, jotta Suomen tasoa saadaan nostettua tulevaisuudessa. Tai, ei se tästä kauheasti enää voi pudotakaan.